keskiviikko 1. helmikuuta 2017

EN OSAA ELÄÄ








Talvi tahtoi melkein minutkin. Liikaa ahdistavia aamuja, liikaa mörköjä päässä. Liikaa päiviä jotka vain menee ohi tekemättä mitään koska eihuvitajaksauskalla.
Nyt on kuitenkin tullut vähän enemmän valoa ja oon antanut sen tulla paremmin sisään, päästänyt mun luokse. Asiat on paremmin kuin hyvin, koitan saada arjesta enemmän kiinni, toisinaan se onnistuu, toisinaan ei (kuten tänään). Töissäkäyminen on helppoa, samoin kotiin tuleminen, mutta tuntuu että tää on paikka joka imee mut sisuksiinsa turvaan ja josta on kamalan vaikea päästä pois.

Eilinen oli hyvä; kahvia auringossa, randomilla ystäviin törmäämistä pitkin kaupunkia ja suht uus tykkäystyyppi lokakuulta jonka vierestä herään melkein joka aamu. Se on sellanen joka tuo kahvia sänkyyn ja antaa omaa tilaa. Sellainen, joka ei ihan vielä ymmärrä kaikkia mun huonoja vitsejä ja joka silmiä pyöritellen kattelee mun iltavilleilyä, mut joka tuntuu silti olevan mulle niin hyvä siitäkin huolimatta että mun pääni muistuttaa aika ajoin lähinnä vuoristorataa. Meillä on vain aikaa opiskellessa toisiamme.

Vuosi vaihtui (valojen loisteessa Kuivaamolla parhaiden tyyppien kanssa) enkä ole jaksanut laittaa kalenteriin yhtäkään merkintää. En työvuoroja, en koulupäiviä, en mitään. Äsken kuitenkin varasin tutustumiskäynnin doboon koiran kanssa ja mietin että pitäisiköhän sitä vihdoin.
Eilen ostin myös tussit ja vesivärit ja lisää suitsukkeita ja oon katsonut ihan liikaa Skamia, mutta tuntuu silti että aika vain valuu sormien läpi enkä saa juuri mitään aikaiseksi - mutte ehkäpä nyt keväällä sitten?

Jos alottaisi siitä että keittäisi lisää kahvia.

tiistai 15. marraskuuta 2016

AAMULLA KUN HERÄÄN OON TAAS YKSI NIISTÄ JOTKA EI IKÄVÖI KETÄÄN




viimeaikoina oon; kaivannut toisinaan syliin, herännyt aikaisin, ostanut yhdeksän pakettia teetä, varannut tatuointiajan, palellut ulkona, sairastellut vähänsen, neulonut paljon. herännyt muualta kuin kotoa, tutustunut uusiin tyyppeihin. jäänyt melkein auton alle, luvannut asioita joita en kuitenkaan pidä. järjestänyt tuparit, lohduttanut ystävää. miettinyt että mitähän vittua, ollut humalassa, ollut krapulassa. pyörinyt rinkka selässä siellä sun täällä, useimmiten kuitenkin hyvikäällä. 
käynhyt saunassa, värjännyt tukkaa, varannut koiralle ajan sterilisaatioon ja katsonut miten syksy vaihtuu talveksi.

viimeaikoina en oo; katunut yhtään mitään.

maanantai 5. syyskuuta 2016

PERILLE LÖYTÄVÄ ON TÄMÄ TIE

Syksy tuli eikä meitä enää oo. Ei ole ollut hetkeen. Viisikymmentäkuusi neliötä on kuun lopussa vain mun ja eläinten valtaamina, ja se tuntuu hassulta. Haikeelta, mut samalla hassulta - uudelta.
Vastahan me onnesta soikeina kannettiin muuttokamoja sisälle asuntoon ja nyt hädintuskin puhutaan toisillemme. Ihmiset ja elämät yhdistettynä toisiinsa on välillä vähän haasteellinen juttu.


Olin kaksi viikkoa pääkaupunkiseudulla. Kävin sienimetsässä, uimassa, tutustumassa uusiin ihmisiin, vetämässä kännit, laulamassa karaokea, nukkumassa äidin vieressä (vielä tämänkin ikäisenä), lemmikkimessuilla, kirpputoreilla ja vaikka missä muualla. Tajusin että elämä on seikkailu, ja siitä mä aion nyt pitää kiinni; teen asioita joista tykkään, tavoilla josta tykkään. En jaksa ottaa turhia paineita tai hukata aikaa murehtimiseen vaan keskittyä nyt vain asioihin jotka on tässä ja nyt.
Oma elämä.

Ilta hämärtyy, pitäisi pakata. Reissu-Iida heittää taas huomenna rinkan niskaansa ja lähtee koulun pariin Hyvinkäälle. Jännittää vähän miten eläimet pärjää ystävän hellässä huomassa, mutta veikkaisin että kaikki selviää kyllä elossa.

Kaikki on hyvin.