EI SANOTA ELÄMÄLLE EI

Tänään mä kävelin hajamielisenä ja väsyneenä päin liikennetolppaa kun piti mennä bussiin ja iltaisin oon nukkumaanmenovalmis jo kahdeksan aikaan mutta pääsen kunnolla uneen vasta puolenyön maissa kun nukkumisaikaa jää neljästä viiteen tuntiin. Työharjoittelu, koulu ja työt syö vähän jaksamista, mutta kohta onkin enää vain työt koulun jäätyä lomalle ja työharjoittelunkin oon saanut pian pakettiin. Paljon on väsyttänyt mutta paljon oon myös oppinut; osaan nykyään putsata hevosten kaviot ja ymmärrän niiden sielunelämästä enemmän kuin ennen, lisäksi osaan tunnistaa puulajeja ja eri kasveja ja niiden ominaisuuksia ja siitä kuuluu kiitos ihan mahtavalle ja työhönsä paneutuneelle opettajallemme.

Osaan ajaa myös traktoria, liittää tietokoneen isoon näyttöön niin että Netflixin ja Salkkareiden katsominen on kivempaa ja viimepäivinä kun oon ollut yksin mutten yksinäinen, oon tajunnut että oma aika on tärkeetä ja joskus vaan täytyy saada olla vähän kauempana että voi taas olla lähellä.

Mietin yhtenä iltana että koti näyttää kirpputorilta (paras kaveri sanoi samaa) mutta on vähän kodikkaampi kun hankin tänne neljälläkympillä ison sohvan ja pojat asensi seinälle kissoille omat kiipeilyhyllyt. Mattojen paikkoja vaihtamalla tulee jotenkin raikkaampi olo, vaikka hetken helpotushan se vain on - kyllästyn niin helposti.

Käytiin yhtenä päivänä kirjastossa, tarkoitus oli hakea vain pari kirjaa kasvintunnistusta ja kasviota varten - mukaan tarttui kuitenkin useampi aivan liian kiinnostava. Ajattelin keskittyä paremmin taas lukemiseen

 ja kivojen asioiden tekemiseen sen sijaan että vittuunnun ja stressaan itseni lähes tainnoksiin. Siinä ei saavuta mitään. Lukeminen on kivaa ja kehittävää, vielä vaan kun löytäisin sen keskittymisen kultaisen keskitien jonka ei luulisi olevan vaikeaa mut on silti aina vähän kuitenkin.

Mietittiin myös että elokuvien lisäksi (ollaan käyty pienen ajan sisällä jo kahdessa, toinen ei ollut niin hyvä mutta Pikku Prinssi sai itkemään, mutta ihmekös tuo koska onhan se nyt tarinana ihan mah-ta-va) voitaisiin alkaa yhdessä tekemään kaikenlaista jännää mihin ei liity kännykät tai muut masiinat ja tultiin tulokseen että toiselle ääneen lukeminen voisi olla hauskaa, ihan kuin lapsena kun äiti luki meille.

 Vielä työharjoittelusta päästyäni en tiennyt mitä tämä päivä toisi tullessaan mutta noh, se toi kivat tyypit ja Zarillovisiitin sekä uuden tuttavuuden joka pyöräili vastaan ja kysyi juodaanko kahvia jos mulla ei oo mitään. Niin me istuttiin olkkarissa ja parvekkeella ja jauhettiin vaikka ja mitä. Siis me, jotka ei olla ennen juurikaan muuta toisillemme puhuttu kuin moi, hädintuskin muistettiin toistemme nimiä. 

Toivottavasti huominen olisi yhtä mielenkiintoinen ja mukaansatempaava päivä, sen ainakin tiedän ettei näitä neliöitä tarvi jakaa yksinään; mun tyyppi tulee kotiin.

ps. tulipas ärsyttävän pienellä tekstit, blogger ei anna tehdä suurempanakaan, voi juku.